Puheenvuorossa

Kerrankin suoraa puhetta kansainvälisestä urasta

"Kansainvälinen ura vaatii jatkuvaa energiaa", sanoo IIro Rantala.

Kansainvälinen ura. Helppo heitto haastattelussa, vaikeampi toteuttaa käytännössä. Paitsi jos teet vaikkapa näin: jo lapsena päätät, että musiikki on sinun juttusi. Ikäänkuin uhraat tämän ainutkertaisen elämäsi musiikille. Mitään takeita onnistumisesta sinulla ei ole, mutta saatpahan ainakin soittaa niin maan perkeleesti.

Opiskele musiikin historia, kunnioita sitä. Katso tarkkaan mitä muut aikalaisesi tekevät ja kunnioita sitäkin, mutta lainaile parhaat jutut omaan käyttöösi, ilman palautusoikeutta. Näin muusikot läpi historian ovat tehneet. Se ei ole rikospoliisin asia. 

Sinulla on suuri onni matkassasi, jos vanhempasi ja elämänkumppanisi ymmärtävät, kuinka tärkeätä musiikkisi on sinulle. Että et voi olla onnellinen ilman sitä, etkä ilman heitä. Vanhempiaan ei voi valita, puolison voi.

Vältä tavanomainen sudenkuoppa eli opiskelushoppailu. Jengistä 95 prosenttia sortuu tähän, kun näitä kaikenlaisia kivoja musakouluja on pystytetty joka niemeen ja notkoon.

Unohda opiskelu viimeistään 20–21-vuotiaana, ala vaan tekemään oikeita muusikon töitä. Ehkä yksityistunti silloin tällöin, käsinpoimitulta gurulta. Jos sinun pitää vielä yli 21-vuotiaana olla jollain "linjalla" niin voit unohtaa samantien koko esiintyvän taiteilijan uran. Jos tähtäät jazzmuusikoksi perusta bändi, harjoittele, järkkää keikkoja, tee levy, sukella kenttätyöhön. Soita niin hyvin, että jengi sekoaa. Se on ainut tie eteenpäin.

Sitten pitäisi oppia jakomielitautinen asenne. Pitäisi edelleen osata kunnioittaa muita muusikoita ja itse musiikkia, mutta samaan aikaan pitäisi pitää itseään muita parempana, ainakin vähintään yhtä hyvänä. Tämä on vaikeata. Olla samaan aikaa nöyrä ja arrogantti.

Tämän päivän parikymppisen jazzpianistin pitäisi oikeasti ajatella, että mene sinä Rantala nyt jo jonnekin syrjäseudulle sisäruokintaan, kyllä sut on jo kuultu.

Mutta suomalaiset yleensä jäävät kiinni nöyryyden puolelle. Tämä ei ole mikään luonnevika vaan geneettinen ominaisuus, joka tulee siitä että joudutaan kärvistelemään täällä vaikeassa ilmastossa. Kylmässä ja pimeässä maassa. Itsensä mainostaminen ja turhaan huutelu ei sovi meille. Jos huutelet, tulee halla ja vie sadon. Perhe kuolee. Kaikki loppuu. Näin meidät kasvatetaan. Mutta huutaa pitäisi. Varsinkin jos on jotain, mistä huudella. Yleensä on. Suomessa on loistavia soittajia.

Sitten kun sinulla on hyvä bändi, levytykset ja kontakteja sekä olet saavuttanut niin sanotun kansainvälisen tason, tulee eteen se kaikista vaikein osuus. Ja tämä on mielestäni tämän hetken suurin ongelma Suomen musiikkiviennissä. Muusikoiden alhainen energiataso. Jengi tuntuu olevan aika laiskaa. Ei kaikki, mutta suurin osa.

Kansainvälinen ura vaatii jatkuvaa energiaa. Ei auta, että tekee yhden levyn, yhden promorundin, yhden laajan postauksen. Sitä pitää tehdä koko ajan. Joka päivä. Vuodesta toiseen, myös sunnuntaisin.

Kun kiertueita, levydiilejä, musiikkipalkintoja tulee, hommat lisääntyvät entisestään. Jossain vaiheessa hommaan kytkeytyy manageri ja keikkamyyjä, jotka hoitavat osan asioista, mutta sinun kuuluu työskennellä jatkuvasti heidän rinnallaan. Sosiaalinen media, meilirumba, jatkuva tiedottaminen ja säätäminen, kaikki tämä ja paljon muuta jatkuvan harjoittelemisen ja oman musiikin kehittämisen ohella, mukavuuden kustannuksella. Suomessa olen tavannut lähinnä muusikoita, joille tekstariin vastaaminen on ylitsepääsemätön ponnistus. Olen myös tavannut muusikon, jolle kävisi kansainvälinen ura, sillai sopivasti. Suoraan päälavalle, kerran vuodessa. Sitten takas kotiin lepäilemään. Pikkukeikat ei sovi. Ei ihme, että kokoan bändini ulkomaisista muusikoista nykyään. Kaikki tämä aikana, jolloin musiikin vientiin panostetaan enemmän rahaa ja työvoimaa kuin koskaan aiemmin.

Sauhuaminen on aikaavievää, epämukavaa, kaoottista eikä työaikoja ole. Olen nähnyt ja kuullut monta hyvää suomalaista hanketta, jossa soittotaidollisesti mennään suoraan kansainväliseen ytimeen. Mutta tätä muuta sauhuamista ei juuri kukaan tunnu jaksavan. En tiedä onko kyse laiskuudesta vai vaatimattomuudesta, lopputuloksen kannalta ihan yksi hailee. Ilman jatkuvaa energiaa homma ei varmasti etene. Kukaan ei tule hakemaan kotoa kansainvälisille areenoille.

Olen nähnyt Suomessa jazzbändin, joille aukesivat lähes kaikki ovet. Bändin lento kesti viitisen vuotta ja sitten se lopetettiin. Kesken lennon. Miksi? Poppipuolella oli juuri taannoin bändi, jolle lykättiin kaikki mahdolliset vientituet. Lopettivat. Miksi? Ylläolevat sentään saavuttivat jotain, mutta suurin joukko on muusikoita, jotka eivät tunnu edes haluavan mitään. Kun kysyy että missä näet itsesi 5 vuoden kuluttua, vastaukseksi tulee kysymyksen muotoinen hiljaisuus. Ei edes vastausta! Ei siinä kärkihankkeet paljon auta.

Olen ilolla seurannut muun muassa Kimmo Pohjosen, Timo Lassyn ja Meta4:n jatkuvaa porskuttelua maailmalla.

Onneksi nuoriakin löytyy: Robin, Softengine ja erityisesti Isac Elliot ovat omaksuneet homman ytimen. Sen minkä hommaan panostaa, saa yleensä myös takaisin. Huom. yleensä saa. Mitään takeita ei ole, mutta jos ei panosta mitään, mikään muu ei ole varmaa kuin se, että mitään ei tapahdu.

Itse olen sauhunnut ja sauhuan edelleen. Trio Töykeät -vuosia kertyi 18. Jatkuvaa sauhuamista. Ja sen jälkeen kierrokset ovat kiihtyneet ACT Musicin riveissä. Suosittelen. Ei tylsää päivää töissä.

Mitä kansainvälinen ura tuo tullessaan? Rahaa? Eipä juuri. Nastoja fiiliksiä? Ehdottomasti. Uusia tuttuvuuksia, yleisön arvostusta? Kyllä, jos kaikki menee hyvin.

Ehkä kaikista painavin ansio on kuitenkin se, että kun jaksaa painaa tukka putkella 25 vuotta yhteen menoon, niin saa mahdollisuuden kirjoittaa snadisti takakireän ja besserwissermäisen tekstin Music Finlandin web-sivuille! 

Jos tekstini suorasukainen sävy loukkaa jotakin lukijaa, hyvä.

Muita puheenvuoroja